Jossain iän myötä huomasin, etteivät omaan historiaan perustuvat uskomukset olekaan ainoita oikeita. Olen joskus jopa harjoitellut jotain etäisesti dialogia muistuttavaa, uutta synnyttävää keskustelua. Sellaista, jossa hetkellisesti uskaltaa päästää irti omista vankoista ajatuksistaan, oikeasti kuunnella ja avautua näkemään toisenlaisten kokemusten ja visioiden maalaamia näköaloja. Toki tällaiset tilanteet ovat olleet harvinaisia. Sen verran avartavia kuitenkin, että ymmärrän dialogin ja toista ihmistä arvostavan debatin olevan taitoja, joille on valtava tilaus olemassa nyt, kun kulttuurit väistämättä kohtaavat aiheuttaen suurta hämmennystä ja pelkoa. Voi olla, että se, mihin itse vankasti uskon, tarjoaa joitain aineksia myös huomiselle, mutta minun on osattava perustella, miksi ja miten. Niin taitavasti, että se kirkastuu muillekin. Jos katson asioita vain oman peruutuspeilini kautta, ei viestini mene perille.
Luontevinta itselleni olisi paeta paikalta. Eiväthän nämä asiat koske minua, en osallistu keskusteluun, enkä kerro mitä mieltä olen. Tai voisin arvostella niiden toisten vääriä mielipiteitä, koska ne nyt vain ovat niin vääriä. Koska ympärilläni kuitenkin puhaltavat yhä myrskyisemmät tuulet, joudun valitsemaan sen, mistä elämänenergiani tässä takuuvarmasti muuttuvassa maailmassa ammennan. Pelko vie valtavasti voimavaroja. Niin tekee taistelu toisia vastaankin. Jälleen kerran on aika pysähtyä suurten kysymysten äärelle: kuka minä olen tässä tarinassa? Mikä on paras visio, jota haluan olla valinnoillani rakentamissa? Ketkä ja mitkä asiat ovat polullani? Miten pidän enemmän toivoa kuin uhkakuvia yllä? Ja miten rakennan dialogi- ja debattiharjoitukset osaksi arkeani?